Täysin oma itseni

Olen tavallinen kambodžalainen tyttö, mutta pystyn vaikka mihin. Luen kirjoja, kirjoitan kirjoja, maalaan kuvia, kirjoitan runoja, otan valokuvia, teen sarjakuvia, olen osapäivä-kasvissyöjä. Tämä paikka kertoo siis minusta. Toivottavasti tykkäät (",)

Sovathary Bon on 23-vuotias opiskelija, joka asuu Kambodžan pääkaupungissa Phnom Penhissä.  Utterly me -blogissa hän kertoo elämästään, päivittäisistä tekemisistään ja ystävistään sekä esittelee piirtämiään sarjakuvia.

Hän näyttää oman huoneensa – eli studioni, hän vitsailee. Sovathatry ja hänen ystävänsä rakastavat valokuvausta ja blogi onkin täynnä aurinkoisia kuvia hymyilevistä nuorista poseeraamassa kahviloissa ja puistoissa. Elokuussa ryhmä nuoria bloggaajia pääsi tutustumaan sairaalalaivaan, siis paljon kuvia sieltä.

Mutta mikä lämmin ja ystävällinen bloggaajien yhteisö heillä on! Paljon kommentteja kavereilta ja uuden teknologian taitavaa hyödyntämistä.

(Muistin myös, että aasialaiset hymiöt ovat erilaisia kuin ne mitä käytän itse, kuten tämä: (“,)

Olen sellainen ihminen, jonka mielestä yksi paras ystävä riittää, mutta käsitän kyllä, että minulle on hyväksi että minulla on paljon ystäviä. Ystäväni ovat joko normaaleja, hassuja tai jopa puolihulluja kuten minä, mutta olen onnellinen siitä että saan tuntea heidät kaikki.

  

Ystävyys on Sovatharylle tärkeää. Niin on myös luovuus. Hän piirtää omaa Ginger lastentarhalainen –sarjakuvaa, johon inspiraatio tulee hänen äitinsä lapsuudesta. Hän on myös julkaissut (omakustanteena) fantasiaromaanin The Half Blood. Se kertoo lahjakkaasta teinitytöstä, joka huomaa olevansa puoliksi ihminen ja puoliksi vampyyri!

Sovatharyn elämä vaikuttaa onnelliselta ja aika huolettomalta. Valokuvissa Phnom Penh näyttää tavalliselta modernilta kaupungilta, kauniimmalta vain palatseineen ja pagodineen.

Kun pääsen lukemaan tällaisia blogeja, ajattelen, että tuskin jaksan odottaa sukupolvenvaihdoksen tapahtumista kehitysmaissa. Kunhan Sovatharyn ja hänen ystäviensä kaltaiset koulutetut ja energiset nuoret pääsevät valtaan, varmasti tapahtuu käännös parempaan suuntaan!

Kun aloin kirjoittaa tätä Southern Blogosphere –blogia, halusin kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä ja ajatuksista. Jälkeenpäin huomaan, että olenkin monta kertaa hairahtunut käsittelemään jotakin minua kiinnostavaa tai ärsyttävää ongelmaa tai ajankohtaista asiaa, kuten edellisessä tekstissä öljystä. Yritän kuitenkin olla unohtamatta alkuperäistä ideaani – koska tavalliset ihmiset ja arki on niin kiinnostavaa.

Aurinkoista syksyä ja voimia opintoihin kaikille opiskelijoille ja koululaisille!

Ulla

Voiko öljystä seurata mitään hyvää?

Tässä blogissa käsitellään erästä melko absurdia asiaa. Eikö luulisikin, että kun jostakin maasta löytyy öljyä, siitä maasta tulee rikas ja kaikkien kansalaisten tulevaisuus on turvattu?

Niinhän sitä tosiaan luulisi. Mutta kuitenkin afrikkalaiset pelkäävät öljyä.

Kun selvisi, että Turkanan alueelta Kenian luoteisosassa on löydetty öljyä, esimerkiksi kenialaisten kirjoittajien Disporadical-ryhmäblogin kirjoittaja kertoi epäilyksistään: http://diasporadical.com/2012/03/26/turkanaoil-is-finding-oil-ever-a-good-thing/

”Ihan vain uteliaisuudesta, onko öljyn löytyminen mistään Afrikan maasta ollut KOSKAAN hyvä asia?”

Diasporadical epäilee, että vaikka öljy nostattaakin taloutta, se myös vie Kenian isojen öljy-yhtiöiden ja öljy-yhtiöitä tukevien länsimaiden armoille. Taloudellinen hyöty sulaa korruptioon:

”Jos öljyä löytyy esimerkiksi 3 miljardia tynnyriä, voidaan olettaa, että niistä raportoidaan kaksi ja myydään vain yksi ja 70 % myyntivoitosta häviää näppärän kirjanpidon vaikutuksesta.”

 ”En väitä olevani mikään ekspertti. Kaikkea muuta. Luen vain kirjoja ja katson uutisia. Ja luonnonvarojen väärinkäytön historia sekä luonnonvarojen löytymistä seuraava väkivalta kyllä ovat ihan todellinen huolenaihe.”

Diasporadicin blogista virisi hyvä keskustelu, esimerkiksi:

”Toivon (palavasti) ettei meille käy niin kuin sisarillemme Nigeriassa ja Angolassa. … MUTTA eipä alistuta. Keniassa on melko hyvin koulutettu väestö, ja on velvollisuutemme pitää huolta veljistämme ja sisaristamme Turkanassa ja huolehtia, ettei heitä käytetä hyväksi, että ympäristöä ei pilata ja että rahat käytetään hyvin. Eikö tämä ole juuri sitä, mistä olemme huutaneet koko Kony2012-skenaarion ajan? Antakaa meille mahdollisuus muuttua ennen kuin te kauniit valkoiset pojat ja tytöt tulette ”pelastamaan” meitä. No, tässä on mahdollisuutemme.”

Öljy on liian usein tarkoittanut luonnon tuhoutumista ja väkivaltaa. Kaikkihan me rakastamme kaunista luontoa. Mutta kehitysmaiden maanviljelystä elantonsa saaville ihmisille luonnon tuhoutuminen tarkoittaa paitsi saastetta, myös juomaveden ja ruoan loppumista.

Esimerkiksi öljymaat Angola ja Nigeria, ovatko ne rikkaita ja rauhallisia maita? Molemmat ovat köyhiä, Angolan sisällissota kesti 27 vuotta ja Nigeria... sitä kertoo tämä Hollannin Maan ystävien tekemä satiirinen video Live with it! iPhone app.

Toivotaan siis, ettei Keniassa käy näin. 

Olen pahoillani, että paasaan tällä tavalla kesän kynnyksellä!

Tämä blogi tarvitsee loppukevennyksen, soittolistan. Idean soittolistastahan sain aiemmin esittelemältäni blogistilta: http://www.kua.fi/fi/blogi/?id=1022&entityId=65 Korantengilta.

• We found love (OIL) in a hopeless place spoof (Turkanoille omistettu oivaltava parodia hitistä, löytyy myös  Diasporadicin blogista)  
• Salif Keita: Folon (kaunis, kaunis kappale, lue myös englanninkieliset sanat, ne löytyvät skrollaamalla alaspäin) 
• Jukka Poika: Kiitollisuutta (jos joku ei vielä ole tutustunut Suomi reggaehen, niin nyt olisi jo aika aloittaa)  
• Suvivirsi  (modernimpi versio) 
• Suvivirsi (perinteinen versio)

Terveisin
Ulla

Voiko avustustyöntekijä uida uima-altaassa?

Törmäsin kipeänhauskaan blogiin, jossa avustusjärjestön työntekijä kysyi lukijoidensa mielipidettä siihen, voiko avustusjärjestö ylläpitää uima-allasta Afrikassa.

Ison brittiläisen avustusjärjestön Oxfamin tutkimusjohtaja Duncan Green kertoi (muutenkin aika kiinnostavassa) From Poverty to Power blogissaan, että Oxfam oli päätynyt avaamaan Kenian pääkaupunkiin Nairobiin oman vierasmajan, koska oli kustannustehokkaampaa pitää vierasmajaa kuin majoittaa erilaisia vierailijoita hotellissa. Pihassa oli ollut valmiina uima-allas, mutta se ei ollut enää käytössä, koska uima-allasta pidettiin ylellisyytenä maassa, jossa kärsittiin kuivuudesta. Suoraan sanottuna Oxfam pelkäsi skandaalia, jos brittilehdistö saisi tietää uima-altaasta.

Kysymys sai enemmän äänestäjiä kuin mikään Greenin aiempi, ja äänestyksessä uima-altaan avaaminen voitti. Perusteluna muun muassa, että uiminen on hyvää liikuntaa ja liikuntaa on vaikeaa harrastaa kehitysmaan suurkaupungissa tai työtehtävissä ”puskassa”. Ihan hyvä pointti minusta, mutta minähän olenkin alalla. 

Blogi uima-altaasta sytytti kriittistä verkkokeskustelua siitä, miten ylelliseen elämään avustustyöntekijät ovat oikeutettuja. Keskustelu laajeni kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun nykytilaan.

Googlettamalla ”uima-allas ja Oxfam” löysin brittiläisen Spectator-lehden erittäin hyvän ja erittäin kriittisen Big charity -jutun, jonka pointti oli, että media ei ole riittävän kriittinen käsitellessään isoa bisnestä nimeltä avustustyö.

Ei ehkä olekaan. Ja osa tuon jutun kehitysyhteistyöstä esille nostamista epäkohdista on samoja asioita, joita silloin tällöin itsekin pyörittelen mielessäni, kun päivittelen maailman menoa. Esimerkiksi köyhyys tuntuu vain lisääntyvän monessa maassa, joka saa kehitysapua.

”…kehitysyhteistyössä on mallivika – emme tiedä, miksi se ei toimi”, sanoo jutussa Lääkärit ilman rajoja -järjestön työntekijä.

Niin. Moni on sitä mieltä, että auttaminen vain passivoi avunsaajia. Mutta mitäs jos kehitysyhteistyö ei toimi sen takia, että maailma on niin typerästi järjestetty? Kyllä maailman muuttamiseen tarvitaan muutakin kuin avustustyötä. Esimerkiksi vastuuntuntoista politiikkaa, oikeudenmukaista kauppaa ja lakiuudistuksia. 

Eriarvoisuus on tuhlausta

Mutta takaisin sinne uima-altaaseen. (Aah, ihanaa vilpoista vettä kuumassa Afrikassa.) Vaikka kyse ei ole uima-altaista. Allas oli vain osuva esimerkki, joka kertoi napakasti paitsi alan tilanteesta ja julkisuuskuvasta nykypäivänä, myös ihmisten eriarvoisuudesta.

Toisilla meistä on pääsy uima-altaaseen, toisilla ei.

Uima-allas-sanan paikalle voit vaihtaa myös esimerkiksi sanan ”koulu” tai sanat ”työpaikka sellaisella palkalla jolla voi elättää perheen”.

Ihmiset on luotu samanarvoisiksi, kaikki olemme yhtä arvokkaita ja blaa blaa blaa – mutta todellisuudessa olemme järkyttävän eriarvoisia. Juuri eriarvoisuus on asia, joka minua maailman tilassa suututtaa kaikista eniten. Suututtaa, ällöttää, surettaa ja ahdistaa. Kuilu ihmisten elinolojen välillä on päässyt repeämään todella, todella suureksi.

Kehitysmaissa olen tehnyt monta haastattelua kodeissa, joissa on vähemmän tavaraa kuin minun viikon matkalle pakatussa matkalaukussani. Eivätkä ne ole olleet pakolaisten väliaikaisia asumuksia, vaan oikeita koteja, joissa on asuttu vuosikymmeniä.

Greenin mukaan epätasa-arvo ja eriarvoisuus ovat tuhlausta. Jos naiset eivät ole mukana työelämässä, puolet työelämän potentiaalista menee hukkaan. Kun köyhiltä ihmisiltä puuttuu rahan tai ruoan lisäksi myös valta ja voima, he eivät kykene muuttamaan mitään. (Green on myös kirjoittanut kirjan From Poverty to Power http://www.oxfam.org/en/policy/from_poverty_to_power – katsoin hänen videoidun markkinointipuheensa, se on hieno.)

Kehitysyhteistyö kehittyy ja niin sen pitääkin. Minusta kaikista motivoivinta Kirkon Ulkomaanavun työssä on kaikenlainen vaikuttamistyö (esim. Naisten Pankin uudet jutut Nepalissa) sekä ihmisten kouluttaminen puolustamaan omia oikeuksiaan. Tällainen työ voi oikeasti alkaa muuttaa maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan.

Terveisin
Ulla

 
P.S. Viime työmatkalla muuten uin hotellin uima-altaassa. Heippa, uskottavuus?

Äitinä Intiassa – Mama Says So

Hei taas pitkästä aikaa! Terveisiä Intiasta – ihan oikeita terveisiä, sillä olimme Intiassa lomalla. Olin pitkään halunnut käydä siellä ja ajatellut, että pitäisin maasta, ja pidinkin. Nautimme rennosta Goasta, Delhin vilinästä ja tapasimme kummityttömme lastenkodissa   Jaipurissa. Ja molemmat tyttäremme matkustivat reippaasti.

Mutta minähän en bloggaa itsestäni vaan esittelen kiinnostavampien ihmisten blogeja eteläiseltä pallonpuoliskolta, niin että mennäänpä asiaan. 

Matkan jälkeen luonnollisesti luin uudella innolla intialaisia blogeja. Esittelyssä on Mama Says So. Mama on entinen uranainen Rohini, jo koulun aloittaneen Ayaan-pojan ja pienen Tarana-tytön kotiäiti. Omien sanojensa mukaan hän flirttailee kotiäitiyden kanssa oltuaan 11 vuotta yrityksen orjana.  

Pidän muuten valtavasti blogin nimestä, todella kiva ja tyylikäs ja kuvaa blogia hyvin. Alaotsikkona on Not just motherhood statements (Ei ainoastaan äitiydestä) ja viimeisimmässä kirjoituksessa onkin esitelty Rohanan tutun kirjoittama aika kiinnostavan näköinen uusi dekkari.

Blogista välittyy ainakin, miten intialaisen keskiluokkaisen äidin elämä poikkeaa suomalaisen keskivertokotiäidin elämästä – Intiassahan esimerkiksi on paremmin toimeentulevilla tapana pitää palvelijaa tai kahtakin. 

Kuitenkin monet asiat, kuten kotielämän vaativuus, äidin epävarmuus ja syyllisyyden tunteet, ovat ihan samoja kuin mitä tunnistan omilta kotiäitiajoiltani. Lapsetkin tuntuvat tuittuilevan ihan samalla tavalla kuin Suomessa.

Useimpina päivinä kaikki tuntuu kestämättömän intensiiviseltä. Ayaan on aina ollut vaativa lapsi, joka yrittää imeä minulta jokaisen pisaran aikaa ja huomiota. Se ei haitannut silloin, kun vielä vietin paljon aikaa poissa kotoa. Ajattelin sen olevan vain normaalia, että hän vaatii osansa silloin, kun olen paikalla. Odotin isoa muutosta tällä rintamalla, kun jäin pois töistä. Ajattelin hänen muuttuvan itsevarmemmaksi ja itsenäisemmäksi, mutta sitä ei ole tapahtunut. Lisätään Taranan akuutti eroahdistus ja koko hemmetin ajan on mamma-aika! Vaikka talossa on koko ajan kaksi palvelijaa, molemmat lapset haluavat olla jatkuvasti minun kanssani.

Kun perhe muutti miehen työn perässä Mumbaista Hyderabadiin, Rohini tuskaili kieliongelman kanssa. Intian viralliset kielet ovat englanti ja hindi, mutta Hyderabadissa vähemmän koulutetut puhuvat Telugua, joten kaupoissa asiointi tai terveydenhoitajalla käynti oli hankalaa. Sopivia kieliä puhuvia palvelijoitakin oli vaikeaa löytää…

Intia näytti minusta maalta, jossa on paljon ihan kaikkea: paljon ihmisiä, paljon kaikenlaista kaunista, rikkautta, köyhyyttä, ongelmia, roskia, lukutaidottomuutta, ikivanhaa kulttuuria ja sivistystä. Anteeksi tämä klisee, mutta köyhyys ja rikkaus ovat todellakin maassa aivan rinnakkain. Intialaiset varmasti ovat tottuneet siihen, eivätkä kaikki sitä varmaan edes ajattele.

Luokkaerot kuitenkin astuivat sisään Rohinin kotiin, kun Ayaan alkoi leikkiä asuntoalueen palvelijoiden lasten kanssa.

Ensin äidistä oli vain suloista, ettei poika tuntunut huomaavan luokkarajoja lainkaan. Sitten äitiä alkoi huolestuttaa hygieniatasojen ero.

En puhu yleisestä “köyhät ovat likaisia” katsantokannasta, vaan asioista, joita olen omin silmin nähnyt. Äskettäin näin Rajin äidin istumassa heidän talonsa portailla Rajin kanssa. Hän tutkin tytön päätä juuri sillä tavalla kuin äidit tutkivat, kun etsitään täitä.

Lapsia myös alkoi tulla kylään kaoottisen paljon, koska Ayaan tarjosi herkkuja. Kun tarjoilu käskettiin lopettamaan, suurin osa lapsista ei enää tullutkaan leikkimään. 

Suurin ongelma oli loppujen lopuksi - oman pojan pomotus:

Vaikka Ayaan olisikin autuaan tietämätön luokkaeroista ja hierarkiasta, nämä lapset eivät todellakaan ole. Tämä tekee suhteesta automaattisesti epätasa-arvoisen, ja kun lapset leikkivät, Ayaanilla ei ole mitään vaikeuksia ottaa alfauroksen roolia ja määräillä muita lapsia niin paljon kuin sielu sietää. Hänen kanssaan samanlaisesta taustasta tulevat lapset todennäköisesti pistäisivät pojan aisoihin ja senpä takia Ayaan onkin lakannut leikkimästä naapuriasuntojen lasten kanssa.

Tätä blogikirjoitusta seurannut vilkas keskustelu on myös erittäin kiinnostava. Monella lukijalla on kokemusta lapsuuden leikeistä palvelusväen jälkikasvun kanssa. Useimmat Rohinin lukijat neuvovat häntä ottamaan rauhallisesti. Lapsen ystäviähän ei voi valita. Häntä neuvotaan kouluvuoden alettua järjestämään leikkiaikaa uusien luokkakaverien kanssa.

Suosittelen lukemaan myös joulunaluspohdintaa kahden uskonnon perheen valinnoista, kun isä on kristitty ja äiti hindu http://mamasaysso.blogspot.com/2007/12/tis-season.html  sekä ”synneistä sukupuolistereotyyppejä vastaan” http://mamasaysso.blogspot.com/2010/07/my-sins-against-gender-stereotype.html . Rohini ei tosiaankaan ole hillitty sariin pukeutuva ”perinteinen” intialainen nainen. Hän on oma itsensä. 

Lasten kanssa pärjääminen on rankkaa puuhaa. Joskus on hyvä olla vastaus valmiina! Aion tarvittaessa käyttää alla olevia äidin vastauksia http://mamasaysso.blogspot.com/2011/04/mommy-comebacks.html kiukuttelevalle lapselle:

Kakara: En tykkää sinusta.
Minä: Ei sinun tarvitsekaan tykätä. Kuuntele vain.

Kakara: Sä et ole mun kaveri.
Minä: Tiedän. Minä olen sinun äitisi.

Kakara: Minä tiedän kaiken.
Minä: Mitkä ovat Jupiter-planeetan kuiden nimet?
Kakara: En tiedä niitä kaikkia.
Minä: No niin! Et siis tiedä kaikkea.

Kakara: Miksi hän saa sipsejä eväsrasiaan?
Minä: Koska minä en ole hänen äitinsä.

Kakara: Minä en puhu sinulle.
Minä: Älä puhukaan. Kuuntele vain.

Kakara: Haluan voittaa tämän pelin.
Minä:  Niin minäkin.

Kakara: Milloin minä saan valita, missä hotellissa asutaan?
Minä: Sitten, kun maksat laskun.

Terveisin (erityisterveisiä kaikille kotiäideille!)
Ulla

Ikkuna Afrikan kauneuteen

Kaikki me kaipaamme kauneutta. Ainakin minun täytyy välillä nähdä jotakin oikein kaunista, varsinkin kun joka päivä tietokoneeni ruutu tuo eteeni kuvia nälänhädästä ja tulvista.

Kun ajattelet Afrikkaa, mikä kuva tulee ensimmäisenä mieleesi? Tällä hetkellä minä näen aliravittuja ihmisiä, mutta en haluaisi sen olevan niin!
 

Taistelen tätä vastaan mm. katsomalla ghanalaisen valokuvaajan Nana Kofi Acquahin upeita kuvia. nanakofiacquah.blogspot.com
 

Katsokaa tuota naista punaisessa mekossa käärme kaulallaan. Vau! Acquahin blogissa on valtavasti muitakin hienoja värikkäitä muotokuvia sekä kuvia afrikkalaisesta arjesta.
 

Viimeisin postaus on upea kuvapläjäys Norsunluurannikolta. nanakofiacquah.blogspot.com/2011/10/coast-of-many-colours.html

”Norsunluurannikko on ollut uutisissa monista syistä… joista suurin osa on ollut ei niin positiivisia tai jopa aivan hirvittäviä. Minulla on ollut etuoikeus valokuvata maassa nyt viikon ajan, ja koska tämä on ensimmäinen kerta viime sodan jälkeen, en voi kuin taas ihailla tämän kauniin maan ihmisiä.”

Acquahin mukaan hänen bloginsa on se paikka, jossa hän ”paasaa”. Hän kirjoittaa tietenkin valokuvauksesta, miten uutta taidevalokuvaus on Afrikassa, jossa valokuvaaja on ollut häät ja hautajaiset dokumentoinut käsityöläinen nanakofiacquah.blogspot.com/2011/09/new-neighbours-african-photographer-and.html .
 

Yhtä hyödyllisiä kuin puoliksi paistettu leipä

Acqyah kirjoittaa myös laadukkaan koulutuksen tärkeydestä nanakofiacquah.blogspot.com/2011/08/remember-children.html

”On sydäntä särkevää katsoa nuorten terävien mielten tylsyvän huonon koulutuksen takia. Surullisinta on, että suurin osa näistä nuorista on yhtä hyödyllisiä kuin puoliksi paistettu leipä. Sitä ei voi syödä… ja jauhot, voi ja aika ovat menneet hukkaan. Hyvä koulutus on tärkein yksittäinen lahja, minkä valtio voi antaa kansalaisilleen.”

Eräänä aikaisena aamuna Nana Kofi Acquah käsitti, miten kovia ghanalaiset ovat tekemään töitä. Hän oli liikkeellä jo aamukuudelta, koska tarvitsi kuviinsa aamun valoa.  

”Olin ällistyksissäni liikenneruuhkasta… ihmiset kiirehtivät toreille… Tavallinen ghanalainen herää aamuneljältä. Kyllä, neljältä. Hän lakaisee, siivoaa, laittaa aamiaista, kylvettää ja ruokkii lapset ennen töihin lähtöä. Kysymys onkin, jos he ovat noin työteliäitä, miksi he ovat köyhiä?” 

Jos sinulla on minuuttikin aikaa, kurkista Acquahin kuvia. Näet miten kaunista elämä voi olla – ja miten kaunista sen pitäisi olla kaikkialla Afrikassa. 

Terveisin
Ulla

Ushahidi – teknologiaa, joka pelastaa ihmishenkiä

Joskus tuntuu, että teknologia vain vaikeuttaa elämää. Onko tuttua: uutta puhelinta on rasittavaa opetella käyttämään. Digiboksi reistailee taas. Ja työpuhelin herättää kuudelta sunnuntaiaamuna makeimmasta unesta muistuttaen maanantain suunnittelupäivästä. (On käynyt mielessä, että tuon toiminnon kehittäjän täytyy olla ihmisvihaaja.)

Mutta sitten on myös uutta teknologiaa, joka oikeasti pelastaa ihmishenkiä, asettaa edellä mainitut valitukset perspektiiviin ja muistuttaa, että teknologian pitäisi olla olemassa siksi, että se auttaa ihmisiä.

Kuvittele tapa, jolla ihmiset kaikkialla maailmassa voisivat kertoa, mitä heille tai heidän ympärillään on tapahtunut katastrofitilanteessa. Keinon pitäisi olla helppo, jotakin sellaista, mitä kaikki pääsevät käyttämään ja sen pitäisi olla käytettävissä ympäri maailman. Tieto päivittyisi kymmenessä  minuutissa internetiin, josta sitä voisi tarkastella älypuhelimella tai tietokoneella mistä päin maailmaa tahansa.

Se keino on tietenkin  jo olemassa: Ushahidi.

Ushahidi on swahilia ja tarkoittaa todistajanlausuntoa.

Palveluun voi lähettää tietoa tavallisesta kännykästä tekstiviestillä. Älypuhelimella voi lähettää myös kuvia ja videoita, tietokoneella laajempia raportteja. Twitter käy myös. Ushahidissa käytetään avointa lähdekoodia ja palvelun voi ottaa käyttöön kuka vain sitä tarvitsee.

Ushahidi kehitetiin Keniassa tilanteessa, jossa vuoden 2008 vaalit olivat johtaneet laajoihin väkivaltaisuuksiin. Ushahidin kautta tavalliset ihmiset ja avustusjärjestöt saivat tarkkaa ja luotettavaa tietoa tapahtumista (joista media pitkälle vaikeni tai raportoi hyvin hitaasti).

Ushahidista on ollut apua monissa katastrofeissa, kuten Haitin tuhoisassa maanjäristyksessä, Pakistanin tulvissa http://pakreport.org/ushahidi/ sekä mm. sikainfluenssaepidemian ja arabikevään tapahtumien raportoinnissa. 

Haitissa Ushahidin avulla kyettiin kertomaan, missä vielä oli eloonjääneitä raunioiden alla ja antamaan tämä tieto pelastajille. Upeaa. Katso video! http://www.youtube.com/watch?v=huQpn0D0eK4

Katastrofitilanteen alkuvaiheessa on erittäin tärkeää - ja yleensä myös erittäin vaikeaa - saada tietoa siitä, mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut, millaista apua ihmiset tarvitsevat ja missä he ovat. Tässä on Ushahidin kauneus. Kun tapahtumapaikalta saadaan lähetettyä tarpeellista tietoa avustusjärjestöille ja kun tieto on keskitetysti paikassa, josta kaikki voivat sen saada, säästytään aikaa vieviltä tiedonhakumatkoilta ja apua saadaan sitä tarvitseville nopeammin.

Ushahidi on ollut käytössä monissa vaaleissa, raportoinnin apuna tavallisille ihmisille, ja sitä tullaan hyödyntämään myös mm. Liberian tämänsyksyisissä presidentinvaaleissa. http://blog.ushahidi.com/index.php/2011/09/14/sms-and-liberia-a-love-story/

Usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että kun kyse on verkosta – kaikesta sellaisesta jotenkin teknisestä, johon liittyy tietokoneita ja internet – asiat jotenkin vain automaattisesti tapahtuvat. Näin ei kuitenkaan ole. Tämäkin ala on varsin työvoimavaltaista ja vaatii näppäimistön naputtelua, aikaa ja ajattelua. Pitää siis muistaa myös ihmiset Ushahidin takana. http://www.ushahidi.com/about-us Heitä on monelta alalta, ihmisoikeuksista ohjelmistoasiantuntijoihin. Ushahidia kehittävät myös vapaaehtoiset pääosin Afrikasta, mutta myös Euroopasta, Etelä-Amerikasta ja Yhdysvalloista.

Tämä oli teknologia-sarjani kolmas kirjoitus. (ykkönen ja kakkonen)

Aurinkoista syksyä
Ulla

Se oikea uutisaihe

Edellisen blogini jälkeen olen kesälomaillut (oli ihana ja rentouttava loma, kiitos kysymästä) ja töihin palattuani viettänyt kolme viikkoa Itä-Afrikan kuivuuskriisin parissa. Lupaamani teknologia-sarjan kolmas blogi voi odottaa, nyt haluan kirjoittaa Itä-Afrikan tilanteesta.

Paitsi että mitäpä minä siitä sanoisin. Olen surullinen. Olemme eriarvoisia. Miksi muuten afrikkalaisen elämä tai kuolema kiinnostaa niin paljon vähemmän kuin eurooppalaisen tai amerikkalaisen?

Mutta esittelen kaksi blogistia, joilla oikeasti on sanottavaa.

Itä-Afrikan kuivuus ylitti uutiskynnyksen heinäkuussa. Uutisointi alueelta on kuitenkin yksioikoista, se on suurelta osin jämähtänyt esittelemään kuvia nälkiintyneistä lapsista. Kts yllä.... Aivan upeassa blogissaan Starvation pornography: How many skinny babies can you show me? (Nälkäpornoa: Kuinka monta laihaa lasta voit näyttää minulle?) humanitaaristen uutisten sivuston AlertNetin Nairobin-kirjeenvaihtaja Katy Migiro kirjoittaa toimittajien käytöksestä. Hän kertoo myös, minkä oikeasti pitäisi olla uutisten aiheena.

Migiro kuvailee, miten järkyttävällä tavalla ryhmä toimittajia ryntäilee Dadaabin pakolaisleirissä Keniassa. Aika ei riitä ihmisten kunnioittavaan kohteluun:

Oli sietämätöntä katsella kahta tv-toimittajaa, jotka huusivat juuri leirille saapuneelle, lopen uupuneelle naiselle.

”Käske hänen katsoa minua eikä sinua”, tuottaja kivahti tulkille. ”Laita hänet kertomaan, mitä ranneke hänen kädessään merkitsee hänelle.”

Naisparalla – joka luultavasti oli kävellyt lapsineen autiomaan halki päiväkausia päästäkseen pakolaisleirille – ei selvästikään ollut mitään käsitystä, mitä merkitystä paperisuikaleella hänen ranteensa ympärillä oli.

Katy Migiro on kirjoittanut Itä-Afrikan tilanteen huonontumisesta jo tämän vuoden alusta lähtien.

Olen iloinen siitä, että kuivuudesta on vihdoin tullut uutinen. Mutta se on myös turhauttavaa, sillä tiedän, että tämä nyt on näiden ihmisten viisi minuuttia julkisuutta globaalilla uutisagendalla.

”Haluan vierailla sairaalassa ensi keskiviikkona ja nähdä paljon laihoja lapsia. Voitko järjestää sen minulle?” tv-tuottaja Lontoosta sanoi brittiläiselle avustustyöntekijälle, joka on työskennellyt täällä vuosia.

Mutta se oikea uutinen, jota ei ole koskaan kerrottu, on, että liian laihoja lapsia on aina. Välillä heitä on vain vähän vähemmän.

Wajirin kaupungin sairaalaan Keniassa tuli 32 aliravittua lasta toukokuussa, mikä on toistaiseksi korkein määrä kuussa tänä vuonna.

Mutta taulukosta sairaalan seinällä näkyy, että joulukuussa 2008 sairaalaan tuli 40 aliravittua lasta.

Ei ihme, että ihmiset ovat ymmällään, kun kyselemme koko ajan: ”Onko tämä pahin kuivuus 60 vuoteen?”

”Viime vuoden keskiarvo oli 15. Mutta se ei koskaan laske kymmenen alle”, ravintofysiologi kertoi.

Eikö tämänkin pitäisi olla uutisten aiheena?

Kyllä, ehdottomasti!

En todellakaan kadehti Itä-Afrikasta juttuja tekeviä toimittajia (on toki heitäkin, jotka tekevät työnsä hyvin), sillä työ ei varmasti ole helppoa. Tilanne on vaikea. Kuivuus ei ole nälänhädän ainoa aiheuttaja.

“Korppikorkat ja lihavat kissat eivät auta. Autatko sinä?”

Kenia on yksi kuivuuden koettelemia maita. Mutta Kenia on myös yksi niistä Afrikan maista, joissa on keskiluokka, ja paremmin toimeentulevat kenialaiset ovat nyt alkaneet auttaa nälkää näkeviä.

Kävin katsomassa, olisiko kenialainen SavvyKenya, josta kerroin ensimmäisessä Etelän blogissani, kirjoittanut mitään kuivuudesta. Löysin kiinnostavan, CrazyNairobian –nimiseltä blogistilta lainatun kirjoituksen, jossa kerrottiin kenialaisten omasta keräyksestä kuivuuden uhreille.

Crazy Nairobian on HYVIN kriittinen maan hallintoa kohtaan:

Kenia on todella kaunis maa. Meillä on kansallispuistoissamme upeita eläimiä, kuten Big Five (kuuluisimmat Kenian eläimet, leijona, leopardi, norsu, puhveli ja sarvikuono tunnetaan nimellä Big Five, Suuri Viitonen) ja vielä parempi kokoelma petoja parlamentissamme, kuten korppikotkia, lihavia kissoja (fat cat, term. varakas henkilö, alun perin henkilö, joka tukee poliittista kampanjaa) ja käärmeitä. Ja mikä tekee parlamentista vieläkin jännemmän, ovat eläinten joukossa käyskentelevät pellet…

Isoäidiltäni (joka nukkui pois aiemmin tänä vuonna) olen kuullut elämäni haasteellisimmat neuvot ruoasta ja jakamisesta. Hän sanoi, että jos meillä on jotakin lautasella, meillä on jotain annettavaa.

Niinpä tänään vetoan teihin kaikkiin. Ei ole mitään väliä sillä, kuka olet tai mitä teet. Jos lautasellasi on ruokaa, sinulla on annettavaa. Jaetaan se vähä, mitä meillä on nälkäisten lasten kanssa, joiden hymy ja nauru ovat jääneet nälän taakse. Jaetaan se, mitä meillä on niiden epätoivoisten äitien ja isien kanssa, jotka eivät tiedä, mistä saavat seuraavan aterian perheelleen. Ei anneta yhdenkään kenialaisen kuolla, kun sinä ja minä voimme auttaa.

Pian sen jälkeen, kun olin lukenut tuon, kollegani kertoi Itä-Afrikka –kokouksessa Keniassa järjestetystä keräyksestä. Sama keräys! Tutkin asiaa ja kenialaiset ovat lahjoittaneet noin kolme miljoonaa euroa!

Eikö olekin upeaa?

Ulla

(Kuva: Katy Migiro/AlertNet)