Täysin oma itseni

Olen tavallinen kambodžalainen tyttö, mutta pystyn vaikka mihin. Luen kirjoja, kirjoitan kirjoja, maalaan kuvia, kirjoitan runoja, otan valokuvia, teen sarjakuvia, olen osapäivä-kasvissyöjä. Tämä paikka kertoo siis minusta. Toivottavasti tykkäät (",)

Sovathary Bon on 23-vuotias opiskelija, joka asuu Kambodžan pääkaupungissa Phnom Penhissä.  Utterly me -blogissa hän kertoo elämästään, päivittäisistä tekemisistään ja ystävistään sekä esittelee piirtämiään sarjakuvia.

Hän näyttää oman huoneensa – eli studioni, hän vitsailee. Sovathatry ja hänen ystävänsä rakastavat valokuvausta ja blogi onkin täynnä aurinkoisia kuvia hymyilevistä nuorista poseeraamassa kahviloissa ja puistoissa. Elokuussa ryhmä nuoria bloggaajia pääsi tutustumaan sairaalalaivaan, siis paljon kuvia sieltä.

Mutta mikä lämmin ja ystävällinen bloggaajien yhteisö heillä on! Paljon kommentteja kavereilta ja uuden teknologian taitavaa hyödyntämistä.

(Muistin myös, että aasialaiset hymiöt ovat erilaisia kuin ne mitä käytän itse, kuten tämä: (“,)

Olen sellainen ihminen, jonka mielestä yksi paras ystävä riittää, mutta käsitän kyllä, että minulle on hyväksi että minulla on paljon ystäviä. Ystäväni ovat joko normaaleja, hassuja tai jopa puolihulluja kuten minä, mutta olen onnellinen siitä että saan tuntea heidät kaikki.

  

Ystävyys on Sovatharylle tärkeää. Niin on myös luovuus. Hän piirtää omaa Ginger lastentarhalainen –sarjakuvaa, johon inspiraatio tulee hänen äitinsä lapsuudesta. Hän on myös julkaissut (omakustanteena) fantasiaromaanin The Half Blood. Se kertoo lahjakkaasta teinitytöstä, joka huomaa olevansa puoliksi ihminen ja puoliksi vampyyri!

Sovatharyn elämä vaikuttaa onnelliselta ja aika huolettomalta. Valokuvissa Phnom Penh näyttää tavalliselta modernilta kaupungilta, kauniimmalta vain palatseineen ja pagodineen.

Kun pääsen lukemaan tällaisia blogeja, ajattelen, että tuskin jaksan odottaa sukupolvenvaihdoksen tapahtumista kehitysmaissa. Kunhan Sovatharyn ja hänen ystäviensä kaltaiset koulutetut ja energiset nuoret pääsevät valtaan, varmasti tapahtuu käännös parempaan suuntaan!

Kun aloin kirjoittaa tätä Southern Blogosphere –blogia, halusin kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä ja ajatuksista. Jälkeenpäin huomaan, että olenkin monta kertaa hairahtunut käsittelemään jotakin minua kiinnostavaa tai ärsyttävää ongelmaa tai ajankohtaista asiaa, kuten edellisessä tekstissä öljystä. Yritän kuitenkin olla unohtamatta alkuperäistä ideaani – koska tavalliset ihmiset ja arki on niin kiinnostavaa.

Aurinkoista syksyä ja voimia opintoihin kaikille opiskelijoille ja koululaisille!

Ulla

Voiko öljystä seurata mitään hyvää?

Tässä blogissa käsitellään erästä melko absurdia asiaa. Eikö luulisikin, että kun jostakin maasta löytyy öljyä, siitä maasta tulee rikas ja kaikkien kansalaisten tulevaisuus on turvattu?

Niinhän sitä tosiaan luulisi. Mutta kuitenkin afrikkalaiset pelkäävät öljyä.

Kun selvisi, että Turkanan alueelta Kenian luoteisosassa on löydetty öljyä, esimerkiksi kenialaisten kirjoittajien Disporadical-ryhmäblogin kirjoittaja kertoi epäilyksistään: http://diasporadical.com/2012/03/26/turkanaoil-is-finding-oil-ever-a-good-thing/

”Ihan vain uteliaisuudesta, onko öljyn löytyminen mistään Afrikan maasta ollut KOSKAAN hyvä asia?”

Diasporadical epäilee, että vaikka öljy nostattaakin taloutta, se myös vie Kenian isojen öljy-yhtiöiden ja öljy-yhtiöitä tukevien länsimaiden armoille. Taloudellinen hyöty sulaa korruptioon:

”Jos öljyä löytyy esimerkiksi 3 miljardia tynnyriä, voidaan olettaa, että niistä raportoidaan kaksi ja myydään vain yksi ja 70 % myyntivoitosta häviää näppärän kirjanpidon vaikutuksesta.”

 ”En väitä olevani mikään ekspertti. Kaikkea muuta. Luen vain kirjoja ja katson uutisia. Ja luonnonvarojen väärinkäytön historia sekä luonnonvarojen löytymistä seuraava väkivalta kyllä ovat ihan todellinen huolenaihe.”

Diasporadicin blogista virisi hyvä keskustelu, esimerkiksi:

”Toivon (palavasti) ettei meille käy niin kuin sisarillemme Nigeriassa ja Angolassa. … MUTTA eipä alistuta. Keniassa on melko hyvin koulutettu väestö, ja on velvollisuutemme pitää huolta veljistämme ja sisaristamme Turkanassa ja huolehtia, ettei heitä käytetä hyväksi, että ympäristöä ei pilata ja että rahat käytetään hyvin. Eikö tämä ole juuri sitä, mistä olemme huutaneet koko Kony2012-skenaarion ajan? Antakaa meille mahdollisuus muuttua ennen kuin te kauniit valkoiset pojat ja tytöt tulette ”pelastamaan” meitä. No, tässä on mahdollisuutemme.”

Öljy on liian usein tarkoittanut luonnon tuhoutumista ja väkivaltaa. Kaikkihan me rakastamme kaunista luontoa. Mutta kehitysmaiden maanviljelystä elantonsa saaville ihmisille luonnon tuhoutuminen tarkoittaa paitsi saastetta, myös juomaveden ja ruoan loppumista.

Esimerkiksi öljymaat Angola ja Nigeria, ovatko ne rikkaita ja rauhallisia maita? Molemmat ovat köyhiä, Angolan sisällissota kesti 27 vuotta ja Nigeria... sitä kertoo tämä Hollannin Maan ystävien tekemä satiirinen video Live with it! iPhone app.

Toivotaan siis, ettei Keniassa käy näin. 

Olen pahoillani, että paasaan tällä tavalla kesän kynnyksellä!

Tämä blogi tarvitsee loppukevennyksen, soittolistan. Idean soittolistastahan sain aiemmin esittelemältäni blogistilta: http://www.kua.fi/fi/blogi/?id=1022&entityId=65 Korantengilta.

• We found love (OIL) in a hopeless place spoof (Turkanoille omistettu oivaltava parodia hitistä, löytyy myös  Diasporadicin blogista)  
• Salif Keita: Folon (kaunis, kaunis kappale, lue myös englanninkieliset sanat, ne löytyvät skrollaamalla alaspäin) 
• Jukka Poika: Kiitollisuutta (jos joku ei vielä ole tutustunut Suomi reggaehen, niin nyt olisi jo aika aloittaa)  
• Suvivirsi  (modernimpi versio) 
• Suvivirsi (perinteinen versio)

Terveisin
Ulla

Voiko avustustyöntekijä uida uima-altaassa?

Törmäsin kipeänhauskaan blogiin, jossa avustusjärjestön työntekijä kysyi lukijoidensa mielipidettä siihen, voiko avustusjärjestö ylläpitää uima-allasta Afrikassa.

Ison brittiläisen avustusjärjestön Oxfamin tutkimusjohtaja Duncan Green kertoi (muutenkin aika kiinnostavassa) From Poverty to Power blogissaan, että Oxfam oli päätynyt avaamaan Kenian pääkaupunkiin Nairobiin oman vierasmajan, koska oli kustannustehokkaampaa pitää vierasmajaa kuin majoittaa erilaisia vierailijoita hotellissa. Pihassa oli ollut valmiina uima-allas, mutta se ei ollut enää käytössä, koska uima-allasta pidettiin ylellisyytenä maassa, jossa kärsittiin kuivuudesta. Suoraan sanottuna Oxfam pelkäsi skandaalia, jos brittilehdistö saisi tietää uima-altaasta.

Kysymys sai enemmän äänestäjiä kuin mikään Greenin aiempi, ja äänestyksessä uima-altaan avaaminen voitti. Perusteluna muun muassa, että uiminen on hyvää liikuntaa ja liikuntaa on vaikeaa harrastaa kehitysmaan suurkaupungissa tai työtehtävissä ”puskassa”. Ihan hyvä pointti minusta, mutta minähän olenkin alalla. 

Blogi uima-altaasta sytytti kriittistä verkkokeskustelua siitä, miten ylelliseen elämään avustustyöntekijät ovat oikeutettuja. Keskustelu laajeni kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun nykytilaan.

Googlettamalla ”uima-allas ja Oxfam” löysin brittiläisen Spectator-lehden erittäin hyvän ja erittäin kriittisen Big charity -jutun, jonka pointti oli, että media ei ole riittävän kriittinen käsitellessään isoa bisnestä nimeltä avustustyö.

Ei ehkä olekaan. Ja osa tuon jutun kehitysyhteistyöstä esille nostamista epäkohdista on samoja asioita, joita silloin tällöin itsekin pyörittelen mielessäni, kun päivittelen maailman menoa. Esimerkiksi köyhyys tuntuu vain lisääntyvän monessa maassa, joka saa kehitysapua.

”…kehitysyhteistyössä on mallivika – emme tiedä, miksi se ei toimi”, sanoo jutussa Lääkärit ilman rajoja -järjestön työntekijä.

Niin. Moni on sitä mieltä, että auttaminen vain passivoi avunsaajia. Mutta mitäs jos kehitysyhteistyö ei toimi sen takia, että maailma on niin typerästi järjestetty? Kyllä maailman muuttamiseen tarvitaan muutakin kuin avustustyötä. Esimerkiksi vastuuntuntoista politiikkaa, oikeudenmukaista kauppaa ja lakiuudistuksia. 

Eriarvoisuus on tuhlausta

Mutta takaisin sinne uima-altaaseen. (Aah, ihanaa vilpoista vettä kuumassa Afrikassa.) Vaikka kyse ei ole uima-altaista. Allas oli vain osuva esimerkki, joka kertoi napakasti paitsi alan tilanteesta ja julkisuuskuvasta nykypäivänä, myös ihmisten eriarvoisuudesta.

Toisilla meistä on pääsy uima-altaaseen, toisilla ei.

Uima-allas-sanan paikalle voit vaihtaa myös esimerkiksi sanan ”koulu” tai sanat ”työpaikka sellaisella palkalla jolla voi elättää perheen”.

Ihmiset on luotu samanarvoisiksi, kaikki olemme yhtä arvokkaita ja blaa blaa blaa – mutta todellisuudessa olemme järkyttävän eriarvoisia. Juuri eriarvoisuus on asia, joka minua maailman tilassa suututtaa kaikista eniten. Suututtaa, ällöttää, surettaa ja ahdistaa. Kuilu ihmisten elinolojen välillä on päässyt repeämään todella, todella suureksi.

Kehitysmaissa olen tehnyt monta haastattelua kodeissa, joissa on vähemmän tavaraa kuin minun viikon matkalle pakatussa matkalaukussani. Eivätkä ne ole olleet pakolaisten väliaikaisia asumuksia, vaan oikeita koteja, joissa on asuttu vuosikymmeniä.

Greenin mukaan epätasa-arvo ja eriarvoisuus ovat tuhlausta. Jos naiset eivät ole mukana työelämässä, puolet työelämän potentiaalista menee hukkaan. Kun köyhiltä ihmisiltä puuttuu rahan tai ruoan lisäksi myös valta ja voima, he eivät kykene muuttamaan mitään. (Green on myös kirjoittanut kirjan From Poverty to Power http://www.oxfam.org/en/policy/from_poverty_to_power – katsoin hänen videoidun markkinointipuheensa, se on hieno.)

Kehitysyhteistyö kehittyy ja niin sen pitääkin. Minusta kaikista motivoivinta Kirkon Ulkomaanavun työssä on kaikenlainen vaikuttamistyö (esim. Naisten Pankin uudet jutut Nepalissa) sekä ihmisten kouluttaminen puolustamaan omia oikeuksiaan. Tällainen työ voi oikeasti alkaa muuttaa maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan.

Terveisin
Ulla

 
P.S. Viime työmatkalla muuten uin hotellin uima-altaassa. Heippa, uskottavuus?

Äitinä Intiassa – Mama Says So

Hei taas pitkästä aikaa! Terveisiä Intiasta – ihan oikeita terveisiä, sillä olimme Intiassa lomalla. Olin pitkään halunnut käydä siellä ja ajatellut, että pitäisin maasta, ja pidinkin. Nautimme rennosta Goasta, Delhin vilinästä ja tapasimme kummityttömme lastenkodissa   Jaipurissa. Ja molemmat tyttäremme matkustivat reippaasti.

Mutta minähän en bloggaa itsestäni vaan esittelen kiinnostavampien ihmisten blogeja eteläiseltä pallonpuoliskolta, niin että mennäänpä asiaan. 

Matkan jälkeen luonnollisesti luin uudella innolla intialaisia blogeja. Esittelyssä on Mama Says So. Mama on entinen uranainen Rohini, jo koulun aloittaneen Ayaan-pojan ja pienen Tarana-tytön kotiäiti. Omien sanojensa mukaan hän flirttailee kotiäitiyden kanssa oltuaan 11 vuotta yrityksen orjana.  

Pidän muuten valtavasti blogin nimestä, todella kiva ja tyylikäs ja kuvaa blogia hyvin. Alaotsikkona on Not just motherhood statements (Ei ainoastaan äitiydestä) ja viimeisimmässä kirjoituksessa onkin esitelty Rohanan tutun kirjoittama aika kiinnostavan näköinen uusi dekkari.

Blogista välittyy ainakin, miten intialaisen keskiluokkaisen äidin elämä poikkeaa suomalaisen keskivertokotiäidin elämästä – Intiassahan esimerkiksi on paremmin toimeentulevilla tapana pitää palvelijaa tai kahtakin. 

Kuitenkin monet asiat, kuten kotielämän vaativuus, äidin epävarmuus ja syyllisyyden tunteet, ovat ihan samoja kuin mitä tunnistan omilta kotiäitiajoiltani. Lapsetkin tuntuvat tuittuilevan ihan samalla tavalla kuin Suomessa.

Useimpina päivinä kaikki tuntuu kestämättömän intensiiviseltä. Ayaan on aina ollut vaativa lapsi, joka yrittää imeä minulta jokaisen pisaran aikaa ja huomiota. Se ei haitannut silloin, kun vielä vietin paljon aikaa poissa kotoa. Ajattelin sen olevan vain normaalia, että hän vaatii osansa silloin, kun olen paikalla. Odotin isoa muutosta tällä rintamalla, kun jäin pois töistä. Ajattelin hänen muuttuvan itsevarmemmaksi ja itsenäisemmäksi, mutta sitä ei ole tapahtunut. Lisätään Taranan akuutti eroahdistus ja koko hemmetin ajan on mamma-aika! Vaikka talossa on koko ajan kaksi palvelijaa, molemmat lapset haluavat olla jatkuvasti minun kanssani.

Kun perhe muutti miehen työn perässä Mumbaista Hyderabadiin, Rohini tuskaili kieliongelman kanssa. Intian viralliset kielet ovat englanti ja hindi, mutta Hyderabadissa vähemmän koulutetut puhuvat Telugua, joten kaupoissa asiointi tai terveydenhoitajalla käynti oli hankalaa. Sopivia kieliä puhuvia palvelijoitakin oli vaikeaa löytää…

Intia näytti minusta maalta, jossa on paljon ihan kaikkea: paljon ihmisiä, paljon kaikenlaista kaunista, rikkautta, köyhyyttä, ongelmia, roskia, lukutaidottomuutta, ikivanhaa kulttuuria ja sivistystä. Anteeksi tämä klisee, mutta köyhyys ja rikkaus ovat todellakin maassa aivan rinnakkain. Intialaiset varmasti ovat tottuneet siihen, eivätkä kaikki sitä varmaan edes ajattele.

Luokkaerot kuitenkin astuivat sisään Rohinin kotiin, kun Ayaan alkoi leikkiä asuntoalueen palvelijoiden lasten kanssa.

Ensin äidistä oli vain suloista, ettei poika tuntunut huomaavan luokkarajoja lainkaan. Sitten äitiä alkoi huolestuttaa hygieniatasojen ero.

En puhu yleisestä “köyhät ovat likaisia” katsantokannasta, vaan asioista, joita olen omin silmin nähnyt. Äskettäin näin Rajin äidin istumassa heidän talonsa portailla Rajin kanssa. Hän tutkin tytön päätä juuri sillä tavalla kuin äidit tutkivat, kun etsitään täitä.

Lapsia myös alkoi tulla kylään kaoottisen paljon, koska Ayaan tarjosi herkkuja. Kun tarjoilu käskettiin lopettamaan, suurin osa lapsista ei enää tullutkaan leikkimään. 

Suurin ongelma oli loppujen lopuksi - oman pojan pomotus:

Vaikka Ayaan olisikin autuaan tietämätön luokkaeroista ja hierarkiasta, nämä lapset eivät todellakaan ole. Tämä tekee suhteesta automaattisesti epätasa-arvoisen, ja kun lapset leikkivät, Ayaanilla ei ole mitään vaikeuksia ottaa alfauroksen roolia ja määräillä muita lapsia niin paljon kuin sielu sietää. Hänen kanssaan samanlaisesta taustasta tulevat lapset todennäköisesti pistäisivät pojan aisoihin ja senpä takia Ayaan onkin lakannut leikkimästä naapuriasuntojen lasten kanssa.

Tätä blogikirjoitusta seurannut vilkas keskustelu on myös erittäin kiinnostava. Monella lukijalla on kokemusta lapsuuden leikeistä palvelusväen jälkikasvun kanssa. Useimmat Rohinin lukijat neuvovat häntä ottamaan rauhallisesti. Lapsen ystäviähän ei voi valita. Häntä neuvotaan kouluvuoden alettua järjestämään leikkiaikaa uusien luokkakaverien kanssa.

Suosittelen lukemaan myös joulunaluspohdintaa kahden uskonnon perheen valinnoista, kun isä on kristitty ja äiti hindu http://mamasaysso.blogspot.com/2007/12/tis-season.html  sekä ”synneistä sukupuolistereotyyppejä vastaan” http://mamasaysso.blogspot.com/2010/07/my-sins-against-gender-stereotype.html . Rohini ei tosiaankaan ole hillitty sariin pukeutuva ”perinteinen” intialainen nainen. Hän on oma itsensä. 

Lasten kanssa pärjääminen on rankkaa puuhaa. Joskus on hyvä olla vastaus valmiina! Aion tarvittaessa käyttää alla olevia äidin vastauksia http://mamasaysso.blogspot.com/2011/04/mommy-comebacks.html kiukuttelevalle lapselle:

Kakara: En tykkää sinusta.
Minä: Ei sinun tarvitsekaan tykätä. Kuuntele vain.

Kakara: Sä et ole mun kaveri.
Minä: Tiedän. Minä olen sinun äitisi.

Kakara: Minä tiedän kaiken.
Minä: Mitkä ovat Jupiter-planeetan kuiden nimet?
Kakara: En tiedä niitä kaikkia.
Minä: No niin! Et siis tiedä kaikkea.

Kakara: Miksi hän saa sipsejä eväsrasiaan?
Minä: Koska minä en ole hänen äitinsä.

Kakara: Minä en puhu sinulle.
Minä: Älä puhukaan. Kuuntele vain.

Kakara: Haluan voittaa tämän pelin.
Minä:  Niin minäkin.

Kakara: Milloin minä saan valita, missä hotellissa asutaan?
Minä: Sitten, kun maksat laskun.

Terveisin (erityisterveisiä kaikille kotiäideille!)
Ulla